On lokakuun loppu ja kissankellot
jättävät hyvästit kesälle.
Ne muuttavat vuorilta laaksoon
ja astelevat kultaista mattoa pitkin
koivikon halki kesäajasta talviaikaan.
Nyt marraskuussa
tunnen jälleen itseni pieneksi.
Pisaraksi aivastuksessa,
kolotukseksi luissa,
ja ahdistukseksi aivosumussa.
Taas manantai masentaa
ja pimeys ahdistaa.
Mikään ei liiku
ja tuntuu ettei mikään kulje,
eivät edes kellonviisarit,
saati ajatukset.
On se marras taas
niin helvetin harras.
Niin, taas näitä ajatuksia
mieli sanoiksi alkoi piirtää.
Mutta miksi helvetissä,
kelloja täytyi taas siirtää!

Kellojen siirrosta
© Oiva Utumaa
Kommentit