Joskus on kiva leijua, pomppia pilven päällä, 
suudella aurinkoa, aistia aamukastetta, 
hypätä kuunsirpin syliin ja unohtaa. 

Mikä päivä tänään on ? Mitä kello on? 
En näköjään koskaan koskaan pärjää kellolle, 
sen vaativille viisareille, jotka kiireisinä kulkevat.
Mutta miksi pitäisikään? Miksi ihmeessä, ja miksi aina?

Armotta ajan hammas jauhaa, 
mutta jauhaako se ohraa, vehnää, minua vai...

Aika vaan kulkee, yhä nopeammin, ja nyt on lokakuu. 

Ajoi luonto tikanpojan puuhun,
pilvet taivaalle tanssimaan,
auringon pohjoista suutelemaan
ja vuodenajat vaihtumaan.

Mutta minut, näköjään riimejäni rajailemaan.
Kun en aina jaksa olla aikuinen.

Ja aika ajoin ajattelen,
mitä se ajan hammas jauhaa?

Minä, hämärän prinssi.
Inhimillisten heikkouksini kanssa.

Kuunsirpin sylissä
© Oiva Utumaa