Päättyi kesä, syksy ehti,
ruskanpaloon syttyy lehti.
Elää muistot siitä saakka, 
unta nukkuu surun taakka. 

Sävel soi kaipausta,
aamunkoi sarastusta.

Sinut tunsin sirpaleina 
jotka sateen jälkeen hohtaa,
päivänvaloon kulkeneina,
joita maailmani kohtaa. 

Sävel soi kaipausta,
aamunkoi sarastusta. 

Liekö ihmiselon mahti 
kumman kaipuun suuri virta, 
kiihkeänä soiva tahti 
vaiko kyyneleiden silta. 

Sävel soi kaipausta,
aamunkoi sarastusta. 

Yhä katson sarastusta, 
autereiden kangastusta, 
jossa keijun kellot helkkää, 
huomiselle hyvää pelkkää. 

Sarastus ja aamunkoi © Oiva Utumaa