Voiko yksinäisyyteen kuolla,
huutoonsa tukehtua
sylissä tyhjyyden,

hiljaisuudessa
sieluttomassa, 

haavoittuvana,

hetkinä kun tyhjät seinät
kuuntelevat monologia.

Voiko elämästä syttyä,
välittömästi innostua
ja siivilleen nousta,

taivaita tavoittaa,
ja taas pudota ja nousta
kasvaa ja kukoistaa, 

kuin lunastettu lupaus
vajavainen,
tien kivisen kulkijan. 

Herkkä ja hauras
on elämän syli,
tuo valonkajo
yllä aamukasteen.

 

Tyhjät seinät © Oiva Utumaa