Mitä kuuluu runollinen, 
mitä kuuluu hämärän prinssi.

Kyllähän sitä kuuluu, surua, Iloa
sitä kuuluisaa tuskaa,
elämisen sietämätöntä
keveyttä sekä yksinäisyyttä.

Taisi arki puraista,
tulla tupaan kysymättä,
oveen koputtamatta
ja mitään sanomatta.

Niin se viikko vierähti,
jälkeen juhlien, kohdatessa,
muistellessa sekä kaivaten.

Niin ne tunteet olemassa olostaan
taas muistuttivat,
nuo vuodenaikaan sidotut.

Tarinoitaan kuiskivat,
muistojaan loihtivat,
varsilta vuosien.

Niitä kauniita, keveitä
myös mustan puhuvia.

Muistoista suloiset
ovat kevyitä kantaa,
mutta ne mustanpuhuvat,
vuodenaikaan sidotut,
saapuvat aina silloin kuin
niitä vähiten odottaisi.

Raskaat, repivät ja raastavat.

Taas tähtinä taivaalta ne tuikkivat.
Ja silmin kaipaavin katsovat.

Mutta ne kevyet, suloiset ja valoisat,
niitä on kevyt kantaa.

Mutta miksi puhelin
ei edelleenkään soi.

Voisin toki soittaa puhelimelle,
mutta jätettinköhän sekin yksin...

© Oiva Utumaa