Maasta olet sinä tullut
ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman,
tuhkaksi taipua ja ikiuneen vaipua.
Mitä onkaan suru,
mikä onkaan kaipaus...
Kaikki ne vuodet,
lämpö, aitous
ja se vilpittömyys,
ne muistan.
Suru aaltoja purjehtii,
luo laineita, vaahtopäisiä.
Niitä jotka voimakkaina
muistuttavat olemassa olostaan.
Silti minä muistan,
kaikkea sitä
mitä joskus sain.
Kokea tuokioita,
kuulla tarinoita,
aitoutta ja huolenpitoa,
sitä suurta elinvoimaa,
ja elämän myönteisyyttä,
sitä sikarin tuoksua unohtamatta.
Kiitos vuosista niiistä,
hetkistä virkistävistä
ja avartavista.
Elät vielä pitkään,
kuljet kyllä matkassani,
sillä minä muistan,
hyvällä ja edelleenkin hyvällä.
On koittanut aika,
sen punaisen ruusun,
sen kauneimman,
sen jonka lupasit.
Nyt sen voi ojentaa,
olette jälleen yhdessä.
Siellä jossain, siellä jossain,
joskus vielä, kohdataan.
Kohti vihreitä niityjä (Minä muistan)
© Oiva Utumaa
Kommentit